0 Shares

[sportsbook id=”4967″ title=”Yllatyslahjat mestareiden liiga”]

Koska koko joukkuetta ei voi vaihtaa, vaihdetaan manageri. Tähän nykyurheilun totuuteen on Euroopan huippujalkapallossakin törmätty vuosikaudet, joskin vaihteluväliä onneksi vielä löytyy. Siinä missä Italian saarilla valmentajaa vaihdetaan kuin sukkia, on Arsene Wenger vapaa valitsemaan koska haluaa Arsenalin jättää. Toiseksi pisimpään Euroopan top5-liigoissa samaa joukkuetta manageroinut on aktiivimanagereista Angersin Stéphane Moulin, joka aloitti hommansa 2011! Jalkapallo on muuttunut koko yhteiskunnan tavoin lyhytjännitteisemmäksi, läpinäkyvämmäksi ja epävakaammaksi eikä aikaa tulosten tekemiseen tai laskusuhdanteen kääntämiseen ole. Kun huippuliigojen seurat ovat upporikkaiden käyntikortteja tai statussymboleita, on toki helppo ymmärtää miksei pitkäjänteisyys kuulu prioriteettilistan kärkeen.

Tätä kirjoitettaessa Valioliigassa manageria on ehtinyt vaihtaa 14 sarjakierroksen jälkeen jo neljä joukkuetta: Crystal Palace, West Ham, Everton sekä viimeisimpänä West Bromwich ja huomionarvoista on se ketä tilalle on valittu: brittifutiksen ystäville läpeensä tutut, turvalliset ja kokeneet nimet Roy Hodgson, David Moyes, Sam Allardyce sekä Alan Pardew. Yhdessäkään organisaatiossa ei siis lopulta päädytty ottamaan minkäänlaista riskiä, mikä on ajankohta huomioiden täysin ymmärrettävää: kun vaakalaudalla on koko seuran maine ja lähitulevaisuus, tilanne vaatii rutinoituneita käsiä jotka ovat keittäneet samaa keitosta aiemminkin eivätkä tärise kun paineet suorittamiseen kasautuvat. Toisekseen kovaa jälkeä eri seuroissa joko saarivaltakunnassa tai muualla maailmassa tekevät nousevat managerinimet ovat erittäin vaikeasti irroitettavissa nykypesteistään kesken kauden vaikka sitäkin tiettävästi seuroissa ensin yritettiin. Silti nimitykset jättävät helposti sekä vaisun että vastenmielisen maun: managerin potkiminen pois on aivan liian helppo pikavoitto ja jos tilalle roudataan aina samat naamat, mikä lopulta muuttuu?

Valioliigan tekee kiinnostavaksi se, että sen profiloituminen maailman seuratuimmaksi kansalliseksi jalkapallosarjaksi on onnistunut ja TV-rahat sekä lisääntynyt maailmanlaajuinen näkyvyys ovat tehneet seuroista houkuttelevia kohteita monilla eri tavoin jalkapalloon suhtautuville tahoille. Lädikulttuurin murros on ollut menossa jo pari vuosikymmentä ja tulokset alkavat näkyä jo Englannin nuorisomaajoukkueissa, mutta Valioliigassa kohtaavat silti se perinteinen lauantain klo 17 kierros ja brittiläinen kakkospalloista tappeleminen sekä ultramodernit huippumanagerit globaaleine supertähtineen tuomassa huippuviihdettä kannattajille ympäri maailman ja hakemassa menestystä jonka avulla voisivat jatkaa aloittamansa projektin haluamaansa pisteeseen saakka. Olennainen kysymys kuuluukin, että mitä tapahtuu kun nykyiset huippunimet siirtyvät sivuun managerin paikoilta?

Englantilaisen managerikoulukunnan lähestymiskulman muutokset sekä pelaamiseen että ylipäänsä urheiluun liittyvään tieteeseen suorituskyvyn kehittämisen, palautumisen, ravinnon sekä suoritusten analysoinnin osalta ovat olleet tällä vuosituhannella valtavia. Tällä hetkellä pinnalle on nousemassa kokonaan uusi sukupolvi intohimoisesti peliin ja siihen liittyvään teknologiaan suhtautuvia managereita sekä ns. kultaisen sukupolven pelaajia kuten vaikkapa lähes koko Manchester Unitedin maineikas Class of 92 – ryhmä. Huomionarvoista kuitenkin on, että yksi asia ei ole muuttunut: englantilaisten managereiden määrä Valioliigan kärkijoukkueissa. Samaa asiaa on jauhettu vuosikaudet, mutta tällä hetkellä managerivalinnat tuottavat saarivaltakunnassa aiheellisesti kysymyksen siitä tuleeko englantilainen manageri enää voittamaan Valioliigaa ja mikseivät nousevat brittimanagerit saa edes mahdollisuuksia keskisuurissakaan Valioliigaseuroissa?

Valioliigan voittaminen on varmastikin jo todennäköisyyksien mukaan tapahtumassa jossain vaiheessa, mutta olennaisempaa on se kulttuuri jonka parissa Brittein saarilla tällä hetkellä työskennellään. Mm. Saksassa, Italiassa, Hollannissa ja Portugalissa ollaan nähty jo vuosikaudet sekä entisiä huippupelaajia että nuoria, nousevia managerinimiä aina eurokentille selvinneissä kotimaansa joukkueissa saakka mutta briteissä homma ei toimi. Toki poikkeuksiakin on, sillä esim. Bournemouthin Eddie Howen tarina on upea: pelaajana 11 vuotta Cherriesin paidassa, manageriksi seuran ollessa neljänneksi korkeimman sarjatason putoamissijoilla 17 pinnaa säilymisestä ja kahdeksan vuotta myöhemmin Howen luotsaama Bournemouth ihastuttaa Valioliigassa erityisesti peliä kääntäessään. Lisäksi Burnleyn Sean Dyche on noussut keskusteluun vapaina olleista manageripesteistä, vaikkei 46-vuotiaana nyt enää aivan untuvikko olekaan. Työn jälki on joka tapauksessa ollut vahvaa, sillä Burnleyn lyöminen on tätä nykyä erittäin vaikea rasti kenelle tahansa. Myös Bristol Cityn Lee Johnson sekä Englannin naisten maajoukkueen manageri Mark Sampson ovat varmasti Valioliigajoukkueiden listoilla, mutta Howe on mielestäni eittämättä tämän porukan ykkösnimi jonka siirtymistä suuremman seuran peräsimeen voi pitää miehen itse niin halutessa enemmänkin ajan kysymyksenä. Silti nimilista ei herätä tunnetta siitä että lähivuosina tultaisiin näkemään merkittävä britti-invaasio huippuseuroihin, ennemmin pidän todennäköisenä että myöhemmin tässä tekstissä mainittavia nimiä nähdään niissä vakansseissa seuraavien kymmenen vuoden sisällä.

Sisältöosaamisessa täytyy olla laajemmin katsottuna merkittäviä eroja kokonaisvaltaisen näkemyksen osalta kun puhutaan nimityksistä vapaisiin pesteihin erityisesti entisten englantilaisten huippupelaajien osalta, sillä mm. Ryan Giggs Swanseassa ja jopa Paul Scholes kannattamassaan Oldhamissa tulivat hylätyiksi haastattelujen jälkeen eikä ns. kultaisen sukupolven manageriura ole Gary Nevillen lyhyt Valencia-pesti poislukien ottanut vielä tuulta siipiensä alle. Onkin mielenkiintoista seurata, kuinka mm. vakuuttavaa jälkeä Sky Sportsin studiossa tekevien Nevillen ja Jamie Carragherin sekä muiden mediassa esiin säännöllisesti pääsevien tulevien managereiden urat lähtevät käyntiin. Toivottavasti lähivuodet tuovat meille nähtäväksi näiden omalla urallaan huippumanagereiden alaisuudessa operoineiden ammattilaisten valmentamien joukkueiden kamppailuja kokeneemman polven huippujen sekä pelaajauran ulkopuolelta ponnistavien nuorten kykyjen luotsaamia ryhmiä vastaan. Pallopelin kun voi voittaa niin kovin monella tavalla ja katsojan kannalta nämä vastakkainasettelut kuulostavat herkullisilta.

Brittein saarten ulkopuolisista managerikyvyistä puhuttaessa ensimmäisten joukossa mainitaan useimmiten Hoffenheimin vasta 30-vuotias Julian Nagelsmann, jonka vihkiytyminen uusimpiin teknologian luomiin mahdollisuuksiin ja valerilobanovskimaiseen prosessiajatteluun on hurmannut myös Saksan ulkopuolella. Watfordin manageri Marco Silva ammuttiin Englannissa alas näkemättä peliäkään kun mies nimitettiin taannoin Hull Cityn manageriksi, mutta kritisoivat suut ovat sittemmin hiljenneet tulosten myötä. Lazion Simone Inzaghi, Werder Bremenin Alexander Nouri, Shakhtar Donetskin Paulo Fonseca, River Platen Marcelo Gallardo sekä Kiinassa hiljattain irtisanoutunut ja Pariisi-Dakar – ralliin (!) keskittyvä Andre Villas-Boas (joka on historiastaan huolimatta vasta 40-vuotias) kuuluvat myös nimiin joista useampi tullaan varmasti näkemään Euroopan suurimpien seurajoukkueiden peräsimessä ennen pitkää, osa oletettavasti jo aivan lähivuosina.