NHL-kausi päättyi jättiyllätykseen, kun St. Louis Blues kaatoi Boston Bruinsin Stanley Cup -finaalien seiskapelissä ja nappasi kannun Missouriin. Tällaista loppua ei osannut monikaan odottaa. (Kuva: TT)

Bluesin mestaruus ei ole sinänsä yllätys: joukkue on noussut vakituiseksi pudotuspelikävijäksi, ja sen kokoonpano on paperilla hyvä. Yllätys tulee siinä, kun katsotaan Bluesin alkukauden otteita: ne olivat surkeita. Jopa niin surkeita, että Blues oli vielä tammikuun alussa koko NHL:n sarjataulukon jumbosijalla.

Mikä sitten muuttui niin radikaalisti? Syy löytyy marraskuun valmentajan vaihdosta. Craig Berube korvasi tuolloin Mike Yeon ja alkoi tuoda ryhmään omaa tapaansa. Oppiprosessi kesti noin kuukauden, ja sen jälkeen St. Louisissa nähtiin tyystin erilainen kiekkojoukkue.

Blues alkoi pelata yhtenäisesti ja taistellen, mikä alkoi näkyä tuloksissa. Hyvät tulokset kasvattivat itseluottamusta, ja se jos mikä on tärkeää voittojen haalimisessa. Blues venyi tammi-helmikuussa jopa 11 ottelun mittaiseen voittoputkeen, mikä oli koko seuran yli 50-vuotisen taipaleen pisin voittoputki NHL:ssä.

Vaikka Blues oli äärimmäisen vahva runkosarjan jälkimmäisellä puoliskolla, ei sen uskottu menestyvän enää pudotuspeleissä. Olihan joukkueen ykkösvahtina 25-vuotias tulokaspelaaja Jordan Binnington. Miten hän voisi muka torjua mestaruuden Bluesiin, joka ei ollut voittanut ensimmäistäkään Lord Stanley -maljaa historiassaan?

No, Binnington näytti kaikille epäilijöilleen nousten vielä paremmalle tasolle. Vaikka mukaan mahtui hieman heikompiakin pelejä, oli Binnington aina parhaimmillaan tärkeimmillä hetkillä, kuten finaalisarjan seiskapelissä.

Mutta mikä oli mestaruuden ydinasia? Mikä teki eron Bluesin ja Bruinsin välille? Esiin nousee tasan yksi asia, jossa Blues pesi selvästi Bruinsin, ja se oli joukkuepeli. Tarkemmin sanottuna Blues meni mestaruuteen paremman viisikkopuolustuspelin ansiosta.

Se oli yksinkertaista, ennalta arvattavaa ja joskus jopa tylsää, mutta se oli tehokasta. Blues käytti samoja oppeja kuin esimerkiksi Suomen maajoukkue Slovakian MM-kisoissa, jossa Leijonat oli ylivoimaisesti paras JOUKKUE. Suomi pelasi viisikkoina yhtenäisesti, taisteli ja onnistui tarpeeksi usein maalintekopaikoissa. Sitä myös Blues teki.

Toinen hyvä verrokki on tämän kauden Liiga-mestari HPK, joka ei ollut paperilla sarjan kärkipäätä, eikä sen pitänyt missään vaiheessa napata mestaruutta. Kerho onnistui kuitenkin pelaamaan joukkueena paremmin kuin finaalivastus Kärpät. Muuta ei vaadittu.

Hyvä joukkuepeli kuulostaa usein kliseiseltä höpinältä, mutta sitä se ei ole. Jos Bluesin viisikkopeli jaetaan osiin, niin menestyksen salat alkavat tulla esiin.

Ensinnäkin nuottipaidat olivat vahvoja paineistamisessa: Blues löi kiekkoa oikea-aikaisesti päätyyn, milloin se pääsi saman tien karvaamaan kiekkoa Bruins-puolustajilta. Ykköskarvaajalla oli aina mukana tuki, joka esti Bruins-pakkeja tekemästä peliä edistävää syöttöä. Blues-pakit nousivat karvaustilanteessa hyökkäyssiniselle, milloin Bruinsilla ei yksinkertaisesti ollut syöttöpaikkoja, jos heidän puolustajat selvittivät ensimmäisen karvausaallon.Toisin sanoen Blues voitti sarjan vahvalla hyökkäysalueen puolustuspelillä.

Mutta teki Blues vahvaa työtä myös keskialueella. Kun Bruins pääsi kiekon kanssa keskialueelle, oli Bluesilla pelin alla useimmiten vähintään kolme pelaajaa. Se pakottaa vastustajan lyömään kiekkoa rumpuun, ja se oli Bluesin kannalta olennainen asia, sillä Bruins on äärimmäisen vaarallinen suorissa hyökkäyksissä. Kun Bruins joutuu pelaamaan päädyn kautta, se ei pääse pelaamaan parasta peliään.

Toki Bruinsillakin on vahvoja vääntäjiä, ja päätypelaaminen ei ole sille ongelma. Tämäkin tiedostettiin Blues-leirissä, joka hoiti myös puolustusalueen puolustuspelin tyylikkäästi. Bluesin viisikko pysyi tiiviinä ja pakotti Bruinsin pyörimään laidoilla. Parhaille maalintekosektoreille ei ollut kovin usein asiaa. Lisäksi nuottipaidoista löytyi vahvoja kaksinkamppailupelaajia, mikä on kaiken a ja o omalla alueella.

Toimiva puolustuspeli kentän jokaisella alueella vaatii nimenomaan viisikon yhteispelin toimivuutta, ja tämä asia oli tajuttu Blues-leirissä. Pelaajien etäisyydet pysyivät oikeanlaisina ja tilanteiden tunnistaminen oli jokaiselle pelaajalle helppoa.

Vahva kiekoton peli tekee myös kiekollisesta pelistä automaattisesti parempaa: tällöin joukkue pääsee tekemään enemmän riistoja, mikä tuo automaattisesti enemmän hyökkäyksiä ja aikaa kiekon kanssa. Silloin maalinteon todennäköisyys kasvaa. Ja vielä kun Bluesista löytyi tarpeeksi pelaajia, jotka osasivat tehdä paikoista maaleja, niin lopputulosta ei tarvitse enää ihmetellä.

Bluesin suurin huolenaihe oli jäähyily. Jos se olisi jatkanut jäähyherkkää linjaansa loppuun asti, olisivat bostonilaiset painelleet mestaruuteen huiman ylivoimapelinsä ansiosta. Bruins sai kolmessa ensimmäisessä ottelussa 14 ylivoimatilaisuutta, jotka tuottivat kuusi ylivoimamaalia. Sen jälkeen Bruins sai enää keskimäärin kolme ylivoimatilaisuutta per peli.

Päättynyt kiekkokausi oli joukkuepelin riemuvoitto. Blues, Leijonat ja HPK muistuttivat, ettei mikään ole mahdotonta, kun jokainen pelaaja noudattaa pelisuunnitelmaa.