Huuhkajat varmisti paikan ensimmäiseen miesten arvokisojen lopputurnaukseensa, mutta asennemuutos on vasta alkamassa. (Kuva: TT)

Lukas Hradecky sanoi sen jo muutama vuosi sitten Kroatiaa vastaan pelatun ottelun jälkeen: “ihmeiden” hehkuttaminen kyllästytti ja suomalaiset tyytyivät liian vähään. Vaikka tekstissä oli tuolloin tasapeliin päättyneen ottelun jälkeen vahva tunnelataus, pointti oli vahva ja selkeä.

Arvioitaessa jalkapallon asemaa maailmassa, on erittäin vaikeaa edes löytää, saati käyttää mitään vastaavan kokoluokan vertailukohteita. Kun tiedetään lajiin käytettävän rahan ja tietotaidon määrä sekä laajuus, Suomen lopputurnauspaikka on luonnollisesti kaikkea muuta kuin looginen lopputulema, olipa mahdollisuuksia kuinka monta tahansa.

Niin hienolta kuin lopputurnauspaikka nyt tuntuukin, sen aiheuttama jälkiaalto on jalkapallon tarvitsema mahdollisuus kasvattaa sukupolvia joiden pelaamisesta paistaa usko siihen, että mikä tahansa on aidosti mahdollista. Jääkiekko on oman vetopaikkansa jo käyttänyt, nyt jalkapallo on saanut pelivälineen 11 metriin ja tuomari on viheltänyt pilliinsä.

Suomalainen joukkueurheilu on päättämässä kaikkien aikojen menestyksekkäintä vuosikymmentään ja se menestys on rakentunut jokaisessa noista lajeista sen päälle, että kollektiivin merkitys on ymmärretty arjen tasolla. Joukkueen edun täytyy ajaa minkä tahansa muun edelle, vasta silloin voidaan edes teoriassa puhua minkään suuren saavuttamisesta, niin valtava ero resursseissa vastustajien hyväksi myös tulevaisuudessa on.

Perjantai-ilta Töölön jalkapallostadionilla vapautti paljon suuria tunteita, mutta ennen kaikkea se toivon mukaan aloitti suuren murroksen. Niistä lapsista, joiden ensimmäisiä jalkapallomuistoja ovat lopputurnauspaikat junioreiden, naisten sekä miesten arvokisoihin rakentuu se sukupolvi, jonka aikana on realistista odottaa 4-5 maajoukkuepelaajan pelaavan säännöllisesti Mestareiden Liigassa.

Siinä samalla kun Havis Amandan ympäriltä siivottiin lauantaiaamuna roskiin vuoden 1997 Unkari-ottelun muistot, sinne menivät toivottavasti myös Gijónin ihme sekä Kroatia-tasurin hehkuttaminen. Kävi tulevassa lopputurnauksessa miten hyvänsä, noiden ihmeiden aika on toivottavasti ohi.